”Älä huoli, asioilla on tapana aina järjestyä”

Tämän lauseen olen perhekummiltamme monesti kuullut ja joka kerta hän on ollut myös oikeassa. Toivottomatkin hetket ovat vain väliaikaisia, mutta elämään kuuluvia. Tässä meidän tarinamme elävästä elämästä.

Meillä on pieni yksilapsinen perhe. Lapsemme on uhmaikäinen tällä hetkellä. Taustalla on epäily nepsy-sairaudesta, johon liittyviä piirteitä olemme ainokaisestamme huomanneet jo 1,5-vuotiaasta lähtien. Arkemme on siis erittäin haastavaa. Saimme lapsemme päälle kolmekymppisinä, joten elämänkokemusta oli jo melkoisesti vs. mitä nuoremmilla perheillä saattaa olla. Kummallakin on vakituiset työpaikat aloilla, joilla aina löytyy työtä ja johon korona ei ole vaikuttanut. Olemme mieheni kanssa molemmat erittäin työorientoituneita; ennen lastamme päivät rytmitti työ, elämän rytmitti työ. Periaatteessa kaikki pyöri työn ympärillä. Ja se oli meille ok, sillä olimme siinä limbossa pyörineet jo 10–15 vuotta. Sitten eräänä helmikuuna syntyi toivottu ja odotettu lapsemme.

Maailma pysähtyi. Siis mulla. Mieheni oli viikon isyyslomalla ja palasi töihin. Sellaiseen, jossa ollaan poissa kotoa 90 % kuukaudesta. Kenenkään muun maailma ei pysähtynyt lähipiirissä. Vain mun. Huomaan yhtäkkiä olevani täysin yksin pieni ihmisenalku sylissä ilman ketään. Ilman taitoja, joita kukaan ei ole mulle antanut saatikka opastanut. Ilman esikuvaa miten olla hyvä äiti. Oma äitini on ollut kaikkea muuta kuin hyvä, ainoastaan esikuvana miten EI olla hyvä äiti. Olen yksin kaukana kaikista sukulaisista, tukiverkostomme koostuu ainoastaan mieheni eläkeiässä olevasta äidistä. Kummallakin meillä on taustalla vaikeita perhe- ja sukulaissuhteita, biologinen lähipiiri täynnä aidosti pahoja ihmisiä, jotka jo pelkkä suojeluvaisto käskee pitämään kaukana lapsestamme. Meillä on suuri ja ihana ystäväpiiri, kutsumme heitä perheeksemme ilman verisidettä, he ovat enemmän kuin ”vain” ystäviä. Monesti kuulin lauseen ”ilmoita vaan, kun tarttet apua, mä kyllä tuun auttaa!”

Niin. Ilmoita. Oon verrannut itse uupunutta ihmistä hukkumisvaarassa olevaan: Ääntä ei lähde, apua ei huudeta, jähmetytään täysin ja keskitytään vaan hengissä pysymiseen ja kannattelemaan päätä pinnan yläpuolella. Ja siinä ei edes ajattele itseään, vaan sitä pientä lasta, että hänellä on kaikki hyvin. Kukaan ei tullut oma-aloitteisesti oven taakse, ei laittanut viestiä, että saako tulla tai paremminkin mä TULEN nyt. Odotettiin, että mä teen sen aloitteen, että pyydän apuun. En pyytänyt. Ja ymmärrän sen hyvin, heillä kaikilla on oma elämänsä, oma perheensä, aikataulunsa ja stressinsä. Suurin osa ystävistämme elää samoja ruuhkavuosia kuin mekin. Olin uupunut, totaalisessa epätoivossa ja viimeinen asia mitä halusin tehdä, oli aiheuttaa huolta ystäville. Itse olen lapsesta asti joutunut pärjäämään yksin, olemaan paljon yksin, hoitamaan omat asiani yksin. Tekemään kaiken yksin, koska se oli aina odotus mun kohdalla. Omat sisarukseni ”roikkuvat” edelleen vanhemmissamme, mä olin se keskimmäinen, josta jo lapsena sanottiin, että ”tuo mukula pärjää elämässään!” ja jätettiin kasvattamaan itse itseään yksin. En halunnut olla taakka vanhemmilleni kahden sisarukseni vuoksi. Tätä lapsuuttani elän edelleen ja koitan päästä opetetuista kaavoista pois.

Asia, joka meidän tarinassamme on keskiössä, on yksi sana: YKSIN. Meitä yksinäisiä äitejä on monta. Meistä ei vaan puhuta, me emme itse itsestämme pidä meteliä ja emme varsinkaan halua vaivata ketään lähellämme. Uupuminen ja synnytyksen jälkeinen masennus on meillä yleistä. Ympärillämme saattaa olla paljonkin ihmisiä, mutta kaikesta huolimatta me olemme yksin. Kaiken muun lisäksi itse sairastan neljää perussairautta, joiden yhtenä vallitsevana oireena on krooninen väsymys. Tässä kokonaisuudessa on se syy, miksi lähdimme perhekummitoimintaan mukaan. Olimme toki saaneet jo kaupungilta apua, jota onneksi osasin pyytää neuvolassa haastavaan elämäntilanteeseemme. Tämä saatu tuki on ollut hyvää ja tärkeää. Mutta jotain vielä puuttui niistä huolimatta.

Aluksi ajattelin perhekummiksi vähän niin kuin ”varamummia”, koska oma äitini on mikä on, lapsellani on periaatteessa vain yksi isoäiti. Ajattelin asian lapsemme kannalta, eihän mulla oo väliä. MLL:n koordinaattori näki mun kohdalla ns. metsän puilta. Hän näki MUT. Lapsen elämään ja onnellisuuteen vaikuttaa eniten äidin olo ja onnellisuus. Meille valittu perhekummi oli juurikin mua varten. Saimme ”mummin” sijaan samaa ikäluokkaa olevan ihmisen, jolla on elämänkokemus, josta hän voi ammentaa mulle työkaluja, miten mun oma elämä järjestyy. Vaikka hänellä itsellään ei vielä lapsia ole, hänellä on jotain sellaista arvokasta, jota mä tarvitsen.

Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Mitä? Mua varten? Huomasiko joku vihdoin myös mun tarpeet tässä kaaoksessa?!” Aloin heräämään arjen suorittamisen roolista ja pelkästä äidistä takaisin myös itsekseni – minä. Ja se ei vääränlaista itsekkyyttä, tajusin että olin kolme vuotta elänyt vain lapselle ja muille, en lainkaan itselleni. Aina muiden asiat edellä, itseni sitten joskus, jos jää aikaa. Eikä sitä koskaan jäänyt.

Tapasimme perhekummimme ensimmäisen kerran MLL:n työntekijän kanssa. He tulivat meillä käymään ja tutustumaan. Istuimme rennosti ilman mitään virallisuutta, joimme kahvia ja kerroimme puolin ja toisin toisistamme ja miksi olemme tässä nyt missä olemme. Sain olla oma itseni, näyttää myös ne tunteet, niin hyvät kuin huonot. Sovimme seuraavan kerran tapaamisen samalla, että perhekummimme tulee yksin. Koronan vuoksi otimme varmuudenvuoksi ulkotreffit ja lähdimme kävelylle, lapseni istui rattaissa. Tuon happihyppelyn aikana huomasin, että vierelläni kulkee ihminen, joka on aidosti kiinnostunut myös mun asioista, ei pelkästään lapsesta. Aika kului kuin siivillä, kävimme läpi luottamuksellisesti molempien elämänkaarta, kaikkeen mikä on tuonut meidät juuri tähän hetkeen. Nykyään näemme melko säännöllisesti, meillä on normaalina arkena oma ”virallinen” päivä joka toinen viikko, jonka lapsemme on nimennyt perhekummimme nimen mukaan ”xxx”-päiväksi. Lapsemme tietää, että silloin on kaikkea kivaa tiedossa. Meille on jo kivaa se, että meille tullaan kylään, ei siten että mä pyydän – meille tullaan kylään toisen oma-aloitteisuudesta.

Mitä mä ja perheemme olemme tästä perhekummiudesta saanut? Tärkeän ihmisen elämäämme. Uuden langan tukiverkostoomme. Ihmisen, joka on läheinen, mutta silti ulkopuolelta. Hän on tehnyt ulkopuolisena tärkeitä huomioita meidän perheestämme, omasta toiminnastani, lapseni reagoinneista yms. Silmäni näkevät arkemme asioita aivan eri tavalla. Viestilinjat ovat auki, jos kaipaan apua, varsinkin kesällä ne ovat olleet tärkeitä viestejä. Olen saanut niistä voimaa. Voin puhua perhekummimme kanssa aivan kaikesta ja loppupeleissä olemme huomanneet antavamme toinen toisillemme jotain; hän tukea mulle arjessa jaksamiseen ja elämänhallintaan ja lapselle turvallisen aikuisen lähelle, hän itse saa multa kaunistelemattomia ”totuuksia” lapsiarjesta, mitä se voi olla pahimmillaan ja parhaimmillaan. On paljon asioita, joita meille ei kerrota, ei edes neuvolassa. On ihan normaalia, että kämppä on vaikka joka päivä kuin ydinsodan jäljiltä. On ihan normaalia, että kuivaksi opettelun aikana käy vahinkoja ja tulee takapakkeja ja ne ei katso aikaa eikä varsinkaan paikkaa. On ihan normaalia, että äiti ei nyt vaan aina jaksa ja se äänenkorkeus nousee. Mutta tärkeimpänä: On aivan normaalia uupua, kun olet yksin ja kaikki asiat ovat Sun vastuulla ja olet niiden kanssa yksin. Mutta näihin saat apua.

Mikä perhekummista tekee erityisen? Hän ei välttämättä ole sosiaalialan ammattilainen. Ei suurperheen äiti/isä. Hän on vapaaehtoinen. Henkilö, joka kokee tehtäväkseen tulla osaksi jonkun yksinäisen perheen elämää ja tuoda apua ja tukea. Kaupungin perhetyön työntekijät ovat olleet meille todella ihania ja avuliaita, mutta ratkaisevana erona perhekummin kanssa on se, että vaikka se apu tulee varmasti pyyteettömästi, se on myös heidän työtänsä. Perhekummi on siinä Sua varten vapaaehtoisesti ojentamassa auttavan käden ja korvat, jotka kuuntelevat, suun, joka neuvoo. Ja siihen aikaan kuin Sulle sopii parhaiten. Meillä on tapaamiset yleensä työpäivän jälkeen, joten edelleen työorientoituneena mun ei tarvitse päivän aikatauluja muuttaa. Myös lapseni tarvitsee säännöllisen ja aikataulutetun arjen, jotta tunnekuohut pysyvät aisoissa eikä tule liikaa muutoksia.

Asioilla on tapana aina järjestyä. Ja muista: on niitä, jotka kulkevat edelläsi ja niitä, jotka takanasi. Tärkeimpiä ovat he, jotka kulkevat rinnallasi. Vapaaehtoisesti.

-Nimimerkki en ole enää yksin-