Uuden edessä

Viime keväänä radiossa soi usein laulu siitä, kuinka olemme uuden edessä. Mieleeni tulee myös toinen hetki elämässäni, jolloin todella olin uuden edessä. Johon en ollut, yrityksistäni huolimatta, pystynyt aivan täysin valmistautumaan. Ja jos rehellisiä ollaan, niin aivan kaikki taisi mennä uusiksi. Jouduin työstämään ajatuksiani niin itsestäni kuin elämästäni. Rakentamaan uudenlaisen arjen, uusilla tavoilla ja menetelmillä.

Puhun nimittäin äidiksi tulemisesta ensimmäistä kertaa. Vauvan syntymän jälkeen sitä on kuin alokas. Olet ehkä kuullut toisilta tarinoita siitä, minkälaista arki on. Mutta kun itse pääsee elämään ja kokemaan sitä, huomaakin, kuinka vähän minä tiesinkään. Se vain pitää elää ja kokea itse. Toisen lapsen kohdalla kaikki on jo niin paljon helpompaa. Kolmannen kohdalla sitä pohtii, olisinpa tiennyt esikoisen kohdalla tämän kaiken, mitä tiedän nyt. Olisin ollut rennompi äiti ja osannut ehkä nauttia vauva-ajasta enemmän.

Mutta eihän elämässä asiat mene niin. Joku työelämässäkin menestynyt taisi kerran sanoa, että ei hän ole päässyt siihen paikkaan suorinta tietä pitkin. Matkan aikana on tehnyt virheitä, on tullut takapakkia, pettymyksiä ja menetyksiäkin. Mutta sieltä on aina noustu uudelleen yrittämään, kunnes jonain päivänä ahkera työ on tuottanut tulosta. En tiedä, pääseekö vanhempana koskaan tähän pisteeseen, mutta kehitystä ainakin tapahtuu. Tämän huomasi mm. unikoulun pitämisessä. Kaikille lapsillemme olemme mieheni kanssa pitäneet unikoulun. Ensimmäisen kohdalla olin todella epävarma. Muistan pohtineeni, pärjääkö vauva ihan varmasti ilman maitoa koko yön. Tai jääkö vauvalle traumat, kun hän itkee vanhojen rutiinien perään. Voitte arvata, että ensimmäisellä kerralla unikoulu ei mennyt ihan putkeen. Yörintaan palattiin aika nopeasti.

Toisen lapsen kohdalla unikoulu oli helppo, kiitos tutin. Kolmannen kohdalla unikoulu oli kahdessa yössä taputeltu. Kahdella viimeisellä kerralla unikoulun onnistumisen avain taisi loppujen lopuksi olla äidin päätös siitä, että nyt äidin on saatava nukkua. Kun äiti nukkuu yönsä hyvin, koko perhe voi paremmin. Yli puolivuotias vauva pärjää kyllä yön ilman maitoa. Kenellekään ei jäänyt traumoja. Unikoulu vaatii kaikista eniten päättäväisyyttä ja varmuutta siitä, että tämä hetki on oikea unikoululle. Kummankin vanhemman on sitouduttava päätökseen. Koska jos toinen on epävarma, päätöksestä lipsuu helposti ja haluttuun loppu tulokseen ei luultavastikaan päästä. Ehkä olisin kaivannut ensimmäisellä kerralla myös jonkun ulkopuolisen, ammattilaisen tukea päätöksen tekemiseen. Henkistä tukea siihen, että me onnistumme tässä!

Äiti 36v. Vaasa

Vartu työntekijän kommentti:

Yllä oleva kuvaus on hyvin tuttu tarina minulle ja se saattaa olla osa sinunkin tarinaasi. Vartun työntekijänä kohtaan usein perheitä, joissa yhdessä vanhempien kanssa ratkomme vauvan tai vähän isommankin lapsen unihaasteita. Vanhemmat tuovat usein esille sen, kuinka netti on pullollaan erilaisia ohjeita ja kokemuksia, mutta kaipaavat varmuutta unikoulun läpiviemiseen. Jokainen lapsi on yksilöllinen, joten tilanteissa ei voida mennä yhden ja saman kaavan mukaan. Vauvan itku herättää vanhemmissa vahvoja tunteita. Monesti helpottaa, kun saa puhua asioista jonkun toisen kanssa ja miettiä yhdessä, mikä juuri minun vauvani kohdalla toimisi parhaiten. Kannattaa rohkeasti ottaa asia puheeksi neuvolassa. Älä jää yksin!

Kirsi Frusti, koordinaattori MLL Pohjanmaan piiri